Könnin seppäsuku

Helsingissä ilmestyneessä ruotsinkielisessä Helsingfors Morgonbladissa, jonka toimittajana oli Fabian Collan, julkaistiin vuonna 1841 numeroissa 73 ja 74, syyskuun 30. ja lokakuun 4. päivänä, otsakkeella ”Smedslägten Könni” ja latinankielisellä mottomerkinnällä ”Suum cuigue” (kullekin omansa, so. saakoon kukin, mitä hänelle on tuleva) varustettu laaja kirjoitus, ensimmäinen laatuaan, Könnin mestareista.

Fabian Collanin kirjoittamassa johdannossa kuvataan sukua ja ammattitaitoa seuraavasti:

Suomi on tavallaan seppien luvattu maa. Paljon olemme ulkomailta oppineet, mutta vanha kunniallinen sepän ammatti on varmaan syntynyt kotoisella maaperällä. Se käy ilmi jo kielestä, jossa on alkuperäiset nimitykset kaikille sepän työkaluille, samaten vanhoista muistitiedoista. Suomen talonpoika, varsinkin pohjoisosissa maata, on kuin luotu Vulcanuksen (muinais-italialainen tulen ja seppien jumala) ammattiin. Sepän ammatti on talonpojalle tuttu, vaikka se on jo osittain vieraantunut muista käsityöammateista, teollisuus kun jo valmistaa suureksi osaksi hänen tarvitsemansa tarve-esineet ym. Mutta sepänammatti on maaseudulla kaikille vielä tuttu. Siellä on joka talolla oma pajansa, jossa osataan valmistaa kaikki mitä kotitarpeeksi tarvitaan, tosin vain aivan yksinkertaisimpia valmisteita. Mutta synnynnäinen taipumus tähän ammattiin on synnyttänyt myös ensiluokkaisia taitomiehiä. Niinpä esim. Suomen teräsjouset olivat aikanaan maailmankuuluja jo kaukaisista ajoista asti. Samaten Suomen luotipyssyt olivat vertaansa vailla. Jo molempia osattiin myös käytännössä erinomaisesti käyttää hyväkseen.

Viime aikoina on kotimainen sepänammatti elänyt taas loistokauttaan kehittyen huomattavaan teknilliseen täydellisyyteen, jolle saa hakea vertaa. Se on laajentunut monia aloja käsittäväksi. Monet maalaissepät ovat siten osoittautuneet harvinaisen taitaviksi ammateissaan, aina hienoimpia sepäntöitä myöten, kellojen teossa ja mitä hienoimpien mekaanisten kojeitten valmistuksessa. Sellainen ihanneseppä oli mm. Antti Kärkkäinen Kiuruvedellä, joka teki erinomaisia seinäkelloja ja 1819 Aleksanteri I:n matkustaessa Pohjois-Suomessa antoi tälle taidokkaasti valmistetun lukon, josta, kun sitä väännettiin, nimi Aleksander kaunein kirjaimin tuli esille.

Kotimaisen käsiteollisuuden varsinainen koti on sepäntöissä ja mekaanisissa taidonnäytteissä Pohjanmaa. Täällä harjoittaa rahvas kuten tunnettua kaikenlaisia käsityöammatteja ei yksin kotitarpeisiin, vaan myöskin varsinaisena elinkeinona. Ja moni pohjalainen mestari onkin tullut tunnetuksi kautta Suomen harvinaisesta taitavuudestaan mekaanisissa ym. töissä. -Suurimman kuuluisuuden tässä suhteessa on saavuttanut Ilmajoen Könnin suku.

Kerromme tässä sen saavutuksista, mitä tietoomme olemme saaneet. Joku voisi ehkä isä Nepoksen (=roomalainen Cornelius Nepos) lailla sanoa hyvällä syyllä: ”Emme epäile, että on monia, jotka pitävät tällaista kirjoittelua joutavana”, nimittäin kun on kysymys vain yksinkertaisesta talonpoikaissuvusta, jonka vaiheita aiomme tässä selvitellä. Niin voi olla, jos mitataan arvon ja vaatteiden mukaan ihmisten ansiot. Mutta uskomme sittenkin, että suurin osa lukijoista kiinnostuu asiaan. Ei sen vuoksi, etteikö kaupungeissa voitaisi myös valmistaa kaikenlaisia taitoesineitä. Ei, vaan mielenkiinto on siinä, että inhimillinen keksintökyky ilman mitään edellytyksiä oman sisäisen rikkautensa avulla vähitellen kohoaa ja kehittyy tarmollaan erinomaisiin taidon saavutuksiin. Sen on Könnin suku saanut aikaan. Sen merkitys on siinä, että keksijänerot ovat vain talonpoikia, jotka yksinkertaisissa oloissa ovat taitonsa luoneet.

Kaikki nämä historialliset tiedot olemme saaneet arvossa pidetyltä virkamieheltä Ilmajoella, -lausutaan kirjoituksessa huomautuksena ja jatketaan: Ehkä voidaan ajatella, että elämänkerralliset tiedot olisi voitu jättää pois. Toimitus on toista mieltä. Ne on juuri säilytettävä jälkimaailmalle sellaisesta suvusta kuin Könnin suku on, joka vetää vertoja loistavallekin sivistyssuvulle.

Tämän, ajan tapaan laajasanaisen ja lämminhenkisen alkulauseen jälkeen kertoo tämä H:fors Morgonbladin kirjoitus seuraavaa:

Könnin suvun esi-isä on Jaakko Jaakonpoika talonpojan poika Ilmajoen Jouppilan kylä Rannoin talosta, synt. 1721. Köyhien aikojen vuoksi, talon huonouden takia ja kun talossa oli suuri sisarusparvi, hän nuorena meni rengiksi Jurvan kappelin Tuppiraudan taloon, jossa palveli pari vuotta. Muutti sitten takaisin Ilmajoella rengiksi Kauppilaan, kirkonkylään. Täällä asui silloin vanha seppä Tuomas Luopajärvi *), joka oli taitava ammatissaan ja valmisti myös seinäkelloja. Hänen töitään tarkastellessaan Jaakossa heräsi into tutustua sepänammattiin. Perehtyäkseen siihen hän siirtyi vapaaksi työmieheksi, ns. viikkorengiksi, ja vapaa-aikoinaan harjoitti kellojen tekoa ja sepäntöitä. Niin hän ilman mitään opetusta, vain katsellen Luopajärven työtä, kehittyi Luopajärven harmiksi erittäin taitavaksi rauta- ja kellosepäksi, voittaen siinä mestarinsa.

Toisen vuoden päättyessä hän 18-vuotiaana muutti asukiksi Peuralan taloon, jossa nai 1742 samassa talossa ololevan palveluspiian Maria Juhontyttären. Oltuaan Peuralassa muutaman vuoden hän muutti Karjanmaalle, jossa hankki itselleen Polvenmäen uudistilan, jonne rakensi itselleen rakennukset ja pajan, joista nyt ei ole jäljellä muutakuin pajan tila pellolla. Hän sai pitäjänsepän toimen, josta erosi, kun 1757 osti Könnin kruunun uudistalon (maanjaossa Königsbäck muutettiin Könniksi). Osti Könnin verotaloksi, jonka sitten suurin uhrauksin ja erinomaisella taidolla autiotalosta saattoi ensiluokkaiseen kuntoon.

Sepänammattia Könnillä

Könnillä hän jatkoi sepänammattiaan yhtä uutterana kuin ennenkin. Hän alkoi valmistaa myös pyssyjä. Tämän taidon hän oppi siten, että meni Vaasaan, kun oli saanut ensimmäisen pyssynpiipun taotuksi. Vaasassa toimi silloin harvinaisen taitava pyssyseppä. Tälle suositteli Jaakkoa ent. kauppias Granberg. Tähän aikaan kaikki ammattitaito pidettiin kateellisesti hyvin salassa. Granberg sen vuoksi esitti pyssysepälle, että Könni oli hyvin vähätietoinen mies, joka oli jollain tavoin valmistanut pyssynpiipun ja nyt halusi, että seppä valmistaisi siitä pyssyn hänelle, mutta kun mies oli tunnetusti köyhä, joten ei voi maksaa työpalkkaa, hän korvaisi sen työllä. Tähän seppä suostui ja Jaakko sai nähdä koko valmistuksen, porauksen, reiän kaivuun ym. Käytännöllisenä miehenä hän ei muuta tarvinnutkaan, vaan kykeni heti valmistamaan aivan erinomaisia pyssyjä, joita sitten myös pojat tekivät. Nykypolvi on tästä jo kokonaan luopunut.

Jaakon jälkeen sai talon poika Juho ja toinen poika Sameli sai talon vieressä olevan torpan. Sameli jatkaa myös ammattia, samoin tämän poika Kustaa, joka valmistaa seinäkelloja, mutta pääasiallisesti raskaampia ja hienompia sepäntöitä, joitten teossa on hyvin taitava. Hänellä on useita pieniä lapsia.

Teit isäin astumaan …

Vanhempi veli Juho, synt. 1754, meni 1772 naimisiin Maria Matintytär Kriikun kanssa Isostakyröstä. Hän jatkoi isän ammattia ja valmisti myös taskukelloja sekä kuparisepän töitä. Sen taidon hän oppi Alajärveltä kotoisin olevalta kuljeksivalta mieheltä, joka Ruotsissa oli oppinut vaskea valamaan ja sen sitten takomaan. Tätä varten Juho laittoi Könninluomaan vesivasaralaitoksen, jota on hiljalleen parannellut, mutta käytetään sitä vain kevätveden aikana. Juho paransi myös huomattavasti talon viljelyksiä, joista sai Suomen Talousseuran hopeamitalin vuonna 1800.

Tyttärien ohella hänellä oli neljä poikaa, nim. Jaakko, Juho, Esaias ja Salomo, jotka kaikki ovat jatkaneet isän ammattia, lakkaamatta parantaen ja laajentaen yritystä. Juho kuoli 1815.

Pojat Jaakko ja Juho jakoivat talon lunastaen perillisiltä näiden osuudet. He rakensivat kumpikin maalleen kaksikerroksisen rakennuksen. Juholla on vielä talonsa, mutta Jaakon talon omistaa hänen vanhin poikansa Juho. Esa ja Salomo ovat oleskelleet veljiensä luona, mutta sitten muuttaneet, Esa (s.1795) vuonna 1830 Seinäjoelle, jossa omistaa talon ja harjoittaa siellä ammattiaan, Salomo (s.1800) muutti 1834 Pohtolaan, jossa jatkaa ammattiaan.

Könnin mestareita, monitaitureita

Jaakko Juhonpoika Ala-Könni (s.1774, k.1830) ja tämän vielä elävä veli Juho Yli-Könni ovat suvun etevimmät edustajat. He ovat luoneet Könnin maineen kehittämällä sukuansa käytännöllisen mekaanisen kyvyn korkeimmillee. Paras todistus siitä on 18 vuotta takaperin, 5.8.1823 Ilmajoen Maamiesseuran sihteerin, rovasti E. J. Frosteruksen laatima pöytäkirja Könnin veljesten Jaakon ja Juhon ansioista. Tästä pöytäkirjasta muutamia otteita:

”Jaakko Ala-Könniä vanhempana veljenä on pidettävä suvun maineen perustajana. Könnit ovat: 1) rakentaneet vesivasaralaitoksen, hamarin, raskaampia töitä varten, joten voivat valmistaa hienoimpia töitä raudasta ja vaskesta. 2) He valmistavat sahanteriä sahalaitoksille kautta maan, jotka ovat parempia kuin hollantilaiset. 3) Pendyylit, seinä- ja probeerikellot ovat erinomaisen valmistuksensa takia kautta maan hyvin kysyttyjä. Tornikellot, joista kuuluisin on 1822 valmistunut Senaatin kello, ovat yksinkertaisen rakenteensa vuoksi ensiluokkaisia. 4) Könnit ovat tehneet erinomaisia kirurgisia kojeita ja kellonvietereitä, jotka ovat parempia kuin englantilaiset. 5) Juho Könni on valmistanut vaunuja ja keisejä sekä kynttiläkruunuja, jotka parempia kuin ruotsalaiset. 6) Könnit valmistavat erinomaisia lukkoja, avaimia ja saranoita.

Siinä on Könnin neljän veljeksen ja näiden poikain suurtyö. Sen lisäksi on heidän elämänsä vaatimatonta ja kaikin puolin nuhteetonta.”

Toiminta laajenee ja monipuolistuu yhä

Vuodesta 1823 on Könnien liike yhä laajentunut. Taskukelloja korjataan vain sivutöinä. Jaakko Ala-Könni on taitavin kelloseppä, sillä hän kävi kellosepän opin Kristiinankaupungissa Hagmanin tai Hagbergin luona. Hän on tehnyt neljä varmakäyntistä taskukelloa ja kolme tornikelloa, nim. Tammisaaren, Hämeenlinnan ja Senaatin kellon. Hän on taitava myllyjen rakentaja. Hän on saanut Suomen Talousseuran hopeamitalin ja 1823 keisari Aleksanterin kultamitalin (sen laatua enempää kuin edellistenkään mitalien ei voida sanoa, sillä perilliset ovat ne hävittäneet; niitä ei enää ole olemassa). (Huom! Väittämä ei pidä paikkaansa, sillä ainakin Jaakon isän, Juho mestarin saama mitali v:lta 1800 on edelleen tallessa). Jaakon vaimo oli v:sta 1794 Ulrika Simontytär Piri. Hänellä on useita tyttäriä ja pojat Juho, s.1798, Jaakko, s. 1803, Isak, s.1806 ja Salomon, s. 1809. Kaikille on ominaista isän synnynnäinen taito ja kyky ammattiinsa. Jaakko kuoli 1823, Salomo 1839, Isak meni avioliittoon 1830 Hedvig Mikontytär Jokipiin kanssa ja muutti Jalasjärvelle, jossa omistaa talon ja jatkaa siellä ammattiaan.

Juho Jaakonpoika Ala-Könni, vanhin pojista, harjoittaa liikettään yhtä uutterana kuin isänsäkin ja on siitä kehittänyt täydellisen tehdaslaitoksen. Hän on valmistanut uuden taskukellon ja viisi tornikelloa, nim. Viipurin lähelle, Tampereelle, Vuolijoen (Björkenheimien) kartanoon Eurajoelle, Haminaan ja Fiskarsin tehtaalle, joka valmistui 1841.

Juho Juhonpoika Yli-Könni, synt. 1782, on valmistanut neljä taskukelloa ja yhdeksän metallista kruunua kirkkoihin, nim. Kauhajoelle viisi, Siipyyhyn ja Nurmoon yhden, ilmajoelle kaksi, joista toinen on hänen lahjoittamansa. Tornikelloja hän on tehnyt Poriin ja yhdessä poikansa Juhon kanssa Helsingin Nikolainkirkon kellon. Vuonna 1836 hän nosti Ilmajoen kirkon sellaisenaan 10 korttelia (Huom! vanha mittayksikkö) ja laittoi sen alle kivijalan. Samaten hän kohotti 1840 Raippaluodon kirkon 6 korttelia ja laittoi alle kivijalan. Myös Ilmajoen ja Raippaluodon kellotapulit kohotettiin samalla tavalla.
Vaasassa hän näki joku vuosi sitten matkustavalla naisella kangaspuut, joilla kudottiin hienoja kankaita ja liinoja, atlaskangasta ym. Kotiin tultuaan hän heti laittoi tuollaiset kangaspuut ja opetti tyttärensä niillä kutomaan. V. 1823 veli Jaakko sai kultamitalin, hän hopeamitalin, jossa on venäjäksi sanat ”Hyödyllisestä toiminnasta”. Juho meni 1810 naimisiin Lapualta olevan Maria Yrjöntytär Ojalan kanssa. Paitsi tyttäriä on hänellä pojat Juho, s. 1814 ja Jaakko, s. 1816. Lapsina he jo harjaantuivat isän ammattiin, olivat hyvin taitavia ja ahkeria. Juho toimi isän verstaassa jatkaen hänen työtään. Jaakko taas muutti Rinta-Nikkolaan, jonka hänen isänsä omisti, vuonna 1841, harjoittaen siellä ammattiaan. Vaimo on Susanna Gabrielintytär Pentinmäki. -Nikolainkirkon kellon Juho pani paikoilleen kesällä 1841.

Kirjoituksen loppulause

Nämä tiedot perustuvat luotettaviin kertomuksiin ja suullisiin tietoihin, joita on saatu Könnin suvun nykyään (Huom! 1840 vaiheilla) elossa olevilta jäseniltä.

Näin lopettaa Helsingfors Morgonbladin kirjoittaja tämän laajan ja valaisevan, suurta asiantuntemusta ja asiallisuutta osoittavan kirjoituksensa.

Kuten erinomaisen ansiokkaan kirjoituksen loppulauseessa sanotaan, artikkelin tiedot ”perustuvat luotettaviin kertomuksiin ja suullisiin tietoihin…”. Muutama artikkelissa mainittu tieto on ajan myötä herättänyt keskustelua ja kommenttejakin. Alla artikkelin yhteen kohtaan saamamme kommentti. Pidämme tämän ainutlaatuisen artikkelin nettisivuillamme tietenkin sellaisena kuin se julkaistiin (väliotsikoita lisätty lukemista helpottamaan) arvokkaana aikalaistietona, mutta haluamme toki tuoda esiin seikkoja, joita voi ottaa huomioon artikkelin tietoja luettaessa.

*) ”Kyseessä on Tuomas Josefinpoika, Luopajärven vävy, joka oli syntynyt isonvihan aikaan 1716 Kurikan Kyttälässä ja kuollut 15.12.1748 Ilmajoen Alakaupissa 32 vuotiaana. (kirjoituksessa mainitaan vanha seppä?). Siirtynyt n. 1739 Kurikasta sepäksi Ilmajoella asuen Rannoin talossa ja opettanut Jakob Ranto-Könnille kellon teon alkeet. Avioliiton kautta asunut jonkin aikaa Jalasjärvellä, muuttivat v.1745 Ilmajoelle Ala-Kauppilaan, jossa oli emäntänä vaimon sisar Susanna Matintytär. Kolmannen lapsen syntyessä ilmenee että Tuomas on kelloseppä: ”1747 isä on urmak. Thomas Josesson”. Leskeksi jäätyään Elisabeth Matintytär muutti lapsineen takaisin kotitaloon Jalasjärvelle. Poika Samueli Tuomaanpoika Viinamäki syntynyt 21.1.1746 Ilmajoella kellosepän poikana Alakaupissa, pääsi vuorostansa Könnille kellosepän oppiin ja oli myös kelloseppänä Könnillä. Jalasjärven Viinamäen uudistalon isäntänä 1790-99 sekä kirkkoväärtinä eli suntiona Jalasjärvellä k. 12.4.1831. 32-vuotiaana vanhana seppänä kuolleen Tuomas Josefinpojan isä oli Jooseppi Tuomaanpoika Kurikan Kyttälän isäntä 1697-1721 s. 14.3.1663 Seinäjoen Uppalassa.

Mistä Tuomas sai opin? Sisarussarjasta kaksi poikaa pääsi opintielle ja
valmistuivat papeiksi ja ottivat nimekseen Wegelius (Väggelvius =Seinäjokinen)”.