Raili Ahosen muistelma, vuodelta 2000. Kirjoittaja muistelee aikuisena Könnin taloa lapsen silmin.
Muistoja Yli-Könnin talosta
Kauan sitten eleli kotipitäjässäni Ilmajoella maankuulu kellomestarisuku. Näitä Könnin kellomestarien jälkeläisiä elää vielä, ehkäpä paljonkin. Minä en ole ollut heidän kanssaan missään tekemisissä.
Siihen aikaan, kun minä olin alle kymmenvuotias, liikkui kylällä hurjia huhuja tai paremminkin juttuja. Näitä juttuja puhuivat varsinkin naiset. Enkä usko, että näitä oli tarkoitettu meidän lasten kuultaviksi. Jokainen kuitenkin tietää, miten uteliaita lapset ovat. Mekin sovitimme aina itsemme sopivalle paikalle, että pysyimme ”juonessa” mukana.
Tämä Yli-Könnin talo on kaksikerroksinen ja väriltään punainen. Talvisin talo oli autio. Kerrottiin, että siellä oli kummitellut. Tämä tapahtui 1700-luvun loppupuolella, jatkuen 1800-luvulle. Oliko näissä kellomestareissa jotain outoa, sitä en tiedä. Uskoisin sen ”oudon” olleen vain talossa ja nimenomaan ulkorakennuksissa, pääosin navetassa.
Sanottiin, että tuulen viuhinaa oli navetan käytävillä, kun piiat menivät sinne. Luudatkin lentelivät ihan itsekseen, eivätkä lehmät pysyneet paikoillaan, kun niitä lypsettiin. Saattoi hyvin arvata, että piiat pelkäsivät, eivätkä viihtyneet talossa.
Meille lapsille se oli ehtymätön pelon ja jännityksen paikka.
Siihen aikaan lapset tekivät kaikki ”leikkijuttunsa” itse; ei ollut valmiita saatavilla. Silloin elettiin 30-lukua. Mestarien aikaan, uskoisin, Könnillä elettiin vauraasti. Me näet löysimme ladon alta ihania porsliinilautasien ja -kuppien kappaleita. Niitä me käytimme leikeissämme. Me konttasimme hakemaan niitä. Tosin niiden hakeminen oli vähän ongelmallista: Sinne oli mentävä pihan poikki ja sen jälkeen vielä navetan edestä. Talon lähellä oli korkeita puita, joissa tuuli humisi. Jos sen lisäksi kuului vielä jokin rasahdus …! Silloin mielikuvituksemme lensi 200 vuotta taaksepäin. Silloin juoksimme läähättäen aidassa olevan portin luo! Siinä vasta uskalsimme katsoa taaksemme. No, eihän siellä perässä koskaan ketään tullut.
Joskus kun olimme oikein rohkeita, raotimme vähän navetan ovea. Ei siellä enää eläimiä ollut, ei pitkään aikaan! Me emme koskaan uskaltaneet mennä sinne sisään. Vaati suurta rohkeutta avata vähän ovea ja katsoa sisään.
Paljon vaarattomampaa oli käydä kaivelemassa siellä pienellä kumpareella tien toisella puolella, luoman rannassa. Siellä oli sijainnut mestarien verstas, näin oli kerrottu. Aina sieltä jotain löytyi, kun tikulla kaivoi. Jotain muttereita ja muuta pientä me löysimme. Nekin tuntuivat silloin suurilta aarteilta.
Talvethan talo oli tyhjillään. Kerrottiin, että emäntä oli Hanna-tyttärensä luona Kurikassa. Mutta keväisin tämä Yli-Könnin vanha emäntä asui siinä talossa. Emme me oikeasti tiennet, kuka hän oli, vanha emäntä vain. Hän oli pieni, laiha ja harmaatukkainen. Meidän mielestämme hän kulki hiljaa kuin aave. Ulkona me emme myöskään häntä nähneet. Me kävimme vain siinä suuressa tuvassa, johonka pääsi verannalta. Meillä lapsilla oli tapana mennä viemään sinne postia, joka tuli siihen naapuriin Ala-Könnille. Tietenkin lähinnä siksi, että saimme jotain hyvää ”palkaksi”. Sokeria ja piparia saimme usein, syksyisin omenia. Tietenkin jännityksen kokeminen oli yksi suuri syy. Menimme aina sydän pamppaillen ovesta tupaan. Heti vasemmalla oli penkki ja suuri seinäkello. Tämä kello oli aika erikoinen. Sen yläosassa oli pyöreä naama, sillä oli silmät, jotka menivät puolelta toiselle. Oli ollut ennen jopa samalla tavalla liikkuva kieli, mutta se ei enää toiminut. Me pelkäsimme sitäkin! Koska tupa oli suuri ja siellä oli hyvin hiljaista, tuo kellon TIK TAK kuului hirveän kovaa.
Mennessämme tupaan, ellei emäntä ollut siellä, me yskimme ja kopistelimme kenkiämme. Sen lisäksi me tuijotimme oikealla perällä olevaa ovea: koskahan se aukeaisi …! Tuli suuri huokaus, kun vanha emäntä ilmestyi ovelle. Me nousimme heti seisomaan, annoimme postin ja niiasimme. Silloin oli tapana tehdä niin. Hän oli aina meille hyvin kiltti ja ystävällinen. Hymyillen hän antoi meille ”palkkion”.
Meillä oli kiire pois. Joskus olin yksin, koska kotini oli vain puolen kilometrin päässä. Usein kauempaa tulevat tytöt olivat mukana. Ei silloin yksi tai kaksi kilometriä ollut mitään. Kaikki sen kulkivat joka päivä.
Näin aikuisena tuota aikaa ajatellen miettii eri lailla asioita. Mielikuvituksemme ”laukkasi” niin suunnattomasti! Entäpä tämä vanha emäntä sitten, ehkäpä hän ei niin vanha ollutkaan kuin minä me häntä pidimme. Harmaatukkaisena kyllä hänet muistan.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten silloin ”Mestarien Aikaan” oikein elettiin. Olivatkohan jututkin kummituksista aivan keksittyjä? Vuosiin en ole siellä käynyt, mutta vieläkin, kun näen sen talon, pysäytämme auton. Haluan käydä aidan tapana ja elää hetken menneen ”lumossa”.
Se ei ollut hukkaan heitettyä aikaa.
Raili Ahonen kirjoittaa kirjoituksensa loppuun lukijalle tiedoksi, mistä voi lukea lisää Könnin asioista:
On olemassa sellainen kirja, jonka nimi on ”Könnin pirut ja poikajuuseet”. Minulla on tämä kirja luettuna kahdelle kasetille. Siinä puhuttu kieli on niin vanhaa, etten minäkään pohjalaisena kaikkea ymmärrä. Näistä mestareista voi lukea tietosanakirjoista ”Könnin suku”.