Elämäni Könnejä

Sukututkimus = juurien etsintää. Nyt ovat aikojen muutokset olleet suuria; ehkä tämä harrastus on siksi tarpeen juuri nykyaikana.

Kun ajattelen, että jokaisen ihmisen takana on kaksi ihmistä, sitten neljä, sitten kahdeksan jne. aina kasvavassa sarjassa, tuntuu esivanhempien luku pian hämmentävän suurelta. Paras onkin pysähtyä yhteen henkilöön, tässä meidän tapauksessamme siihen ensimmäiseen kelloseppään Jaakko Jaakonpoikaan, joka näkyy syntyneen 200 vuotta aikaisemmin kuin minun Jaakko-poikani ja jota me kaikki voimme sanoa esi-isäksemme. Huomaan olevani vain kuudetta polvea hänen jälkeensä, ja totta puhuen en oikein voi muistaa aikaa, jolloin en olisi tiennyt kuuluvani Könnin sukuun.

Meidän kotimme oli Karvian pappila aivan Pohjanmaan nurkilla, ja ainoat sukulaiset, joita tunsin, asuivat Jalasjärvellä tai Ilmajoella. Äidin puolelta meillä ei serkkuja ollutkaan, he olivat kuolleet pieninä, ja äidin molemmat sisaret tulivat näköpiiriin vasta myöhemmin. Mutta Jalasjärvellä Luopajärven kylässä oli Markkila, isän koti, jonne ajettiin hevosella 6 peninkulmaa, en osaa sanoa, joka kesäkö, siksi usein ainakin että nämä matkat jäivät pysyvästi muistiin.

Markkila oli torppa, erotettu vaarin kotitalosta Haapalasta eli Haapaniemestä. Jussi-vaarin ”Haapalan pläkkyriä” en ehtinyt nähdä, kun olin liian pieni pääsemään edes hänen hautajaisiinsa. Hän ei ollutkaan Könni, mutta Markkilan mummu Serafia Trofast oli ensimmäisen Könnin Samuel-pojan tyttärentytär. Muistan kuin kaukaisena unena Markkilan alkuperäisen rakennuksen, harmaan pienen mökin, mutta paremmin muistan uuden Markkilan, jykevän maalaamattoman hirsirakennuksen, jossa oli iso tupa, kaksi peräkamaria ja porstuakamari.

Markkilan mummu on ainoa näkemäni neljästä isovanhemmastani. Hän elää muistissani harmaana ja pienenä, ja kai hänen sitten pieni täytyi olla, koska itse tietysti olin vielä paljon pienenmpi. Hänen äänensä kuulen vielä selvänä korvissani, mutta vain yhden vuorosanan varassa. Olimme ankarassa tuiskussa saapuneet Karviasta hevosella, isä oli saattanut minut Markkilaan asti, ja Tiina-tädin mies, Markkilan Jussi-isäntä vei minut seuraavana aamuna Seinäjoen asemalle, josta pääsin junalla Vaasaan. Olin kahdentoista ja tyttökoulun toisella luokalla. Tuona iltana paloi Markkilan takassa iloinen valkea. Istuin siinä lähellä vähän viluisena. Isä käveli lattialla ja teki joitakin voimisteluliikkeitä. Silloin kuului mummun ääni: ”Kyllä tuo meidän Jaakkoo on sitte komia mies”.

Tuo Jaakkoo, isäni Jaakko Haapanen, oli ensimmäinen tuntemani Könni, ja kellosepän vikaa hänessä ainakin oli. Hänellä oli kamarissa seinällä pieni kaappikello, joka aina joskus otettiin alas ruokasalin pöydälle, ja koneisto hajoitettiin jokseenkin alkutekijöihinsä, siltä ainakin näytti. Navetta-Maija ennusti, että kyllä siitä nyt tulee Toivolle leikkikalu. Toivo-veljeni, minua neljättä vuotta vanhempi, oli hyvin tarkkana vieressä, ja eikös vaan kello ollut tunnin parin päästä paikallaan seinällä, tarpeellinen korjaus tehtynä – taas seuraavaan kertaan asti. Toivo ei kyllä turhaan kärkkynyt vieressä oppipoikana. Tiedän sen siitä, että hän aikanaan osasi hoitaa Tuulion perheen vanhan perintökellon sitten kun Oiva Johannes Tuulio oli poissa. Tämä, joka oli Könni vain in-law , avioliiton kautta, sai vanhan kellon käymään niin kauan kuin se hänen hoidossaan oli. Olen kuullut, että Toivo Haapanen, kapellimestari, oli seurapiireissäänkin tunnettu kellojen korjaaja.
Isäni harrasti kyllä eniten lukemista ja mietiskelyä, mutta oli kätevä käsistään, kun siksi tuli. Kun hänen kolme lastaan Esteri, Toivo ja Tyyni kukin vuorollaan lähtivät pitkälle koulutielleen ja olivat kotoa poissa lukukauden kerrallaan, isä valmisti omin käsin jokaiselle matkalaukun, kapsäkin, niin kuin silloin sanottiin, johon pakattiin tarvittavat vaatteet ym. tavarat. Kapsäkki oli päältäpäin musta, sisustettu jollakin ohuella siniraitaisella kankaalla, mutta vaikka minulla oli kolme kertaa tilaisuus seurata sellaisen syntymistä, en osaa selittää mitä ainetta se oikein oli, tuskin ainakaan nahkaa. Mutta eiköhän vain ollut isän tekoa sekin pieni hieno hylkeennahkakapsäkki, jota äiti käytti lyhyemmillä matkoillaan. Esteri, isosisar, oli kyllä perinyt könniläistä kätevyyttä, ja ompeli pukuja ensin nuoremman sisaren nukeille, sitten myös hänelle itselleen. Tämä taas tuli enemmän äitiinsä, joka ei ollut Könni eikä kätevä.

Pohjalaisten serkkujen ja muun suvun kanssa tulimme tekemisiin juuri noilla Jalasjärven matkoilla. Markkilassa emännöi ystävällinen lihava Tiina-täti, isän sisar, ja hänen tyttärensä Toini oli meidän Toivon ikäluokkaa. Toinihan sittemmin kävi Hämeenlinnan kotiteollisuusopiston ja oli erittäin taitava kaikissa käsitöissä, ”kuvarasojen” ym. kutomisessa. Markkilan Samppa, isoserkkumme, ajoi kerran talvella Karvian pappilaan, kolme paria suksia reessään. Olin silloin ehkä viidennellä, ja siitä se hiihtäminen oikein alkoi. Luopajärven koulussa oli opettajana Olli-setä, isän nuorin veli, ja siellä lapsilla oli aina mukavaa, koska hänen nuori rouvansa, Vera-täti, oli mielestämme hyvin hauska. Omia lapsia heillä ei ollut. Emmi-täti, isän nuorin sisar, joka oli kansakoulunopettaja ensin Eräjärvellä, sitten Vaasassa, tavattiin joskus koululla tai Markkilassa, ja kävi hän Karvian pappilassakin. Kerran saapui pappilaan isän keskimmäinen sisar Maija-täti, Maria Malander, joka asui Ilmajoella. Hän oli laiha, vilkas, toisenlainen kuin Tiina-täti. Hänellä oli mukanaan nuorempi tyttärensä, tummatukkainen Ruusa, joka oli kai siinä Toivon ikäinen. Tiesimme että meillä oli enemmänkin serkkuja sielläkin päin, mutta toiset tulivat näköpiiriin vasta myöhemmin.

Pohjanmaan tie kävi aika lailla tutuksi, kun sisareni Esteri kävi keskimmäisen lukioluokan ja minä toisen ja kolmannen tyttökoulun luokan Vaasassa. Asuimme silloin vuoron perään Emmi-tädin luona. Kun oli päättynyt se pitkä kevätlukukausi, jonka alkuvaiheessa isä oli saattanut minut Markkilaan asti, tapasin hänet taas Luopajärven kylässä, ja tällä kertaa jäi mieleeni hänen sanomansa ohje. Hän tietysti kysyi todistustani, ja oli niin tyytyväinen keskiarvooni, joka ei ollut sen kummempi kuin 8,7, että katsoin asiakseni huomauttaa, ettei se luokan paras ollut, Helmi Juslinilla oli 8,8. Siihen isä sanoi jotakin siihen tapaan, ettei todistus ole pääasia, tärkeämpi on ihminen itse, hyvä ihminen. Sanamuotoa en tarkoin muista, mutta ajatus oli tämä.

Viimeisenä kesänä ennen kouluun lähtöä olimme saaneet tutustua aivan uuteen serkkuun, Jussi-sedän poikaan Urho Haapaseen, joka oli Esterin ikäluokkaa ja runoilija. Ihan totta hän oli jo alle 18-vuotiaana saanut julkisuuteen pari seuranäytelmää ja jossakin joululehdessä oli runo, josta isäni erityisesti piti. Hänet kutsuttiin muutamaksi kesäviikoksi pappilaan ja hän kirjoitti minulle syntymäpäivärunon kun täytin 12. Hänestä tuli sittemmin hyvinkin tuottelias kirjailija U. V. Valakorpi, ja kymmenen vuotta myöhemmin hän kirjoitti ”Kesäisen tarinan”, joka on aivan lavastettu pappilaamme. Siinä esiintyvät isäni ja äitini, Hertta = Esteri, Toivo ja Tyyni omilla nimillään. Juoni, joka liittyy Herttaan, on kokonaan keksitty. Muuten tuo Markkilan keskimmäinen poika, Jussi Haapnen, Jussi-setä, jäi meille kokonaan vieraaksi, en koskaan tavannut häntä enkä hänen elämäntoveriaan, eikä Urhokaan juuri ottanut yhteyttä tuon ainoan kesän jälkeen. Talon kuopus, runotyttö Agda, oli meillä Helsingissä yhden kevättalven 20-luvulla. Hän kuoli nuorena. Valokorvella Hämeenkyrössä poikkesimme kesällä 1942 erään Pohjanmaan matkan yhteydessä. Helmi Hidénin hautajaisissa paljon myöhemmin näin miehen, joka jotenkin näytti omituisen tutulta. Kävi sitten selville että hän oli Tauno Haapanen, serkkuni. Puhelimme keskenämme sen ainoan kerran.

Mutta nyt olen ehtinyt jo liian pitkälle Karvian ajoista. Nehän päättyivät yllättävän pian. Syksyllä 1905 me kolme lasta kouluistamme jouduimme lähtemään kotiin isän hautajaisiin, 19-vuotias Esteri Tampereelta, 16-vuotias Toivo Porista ja 13-vuotias Tyyni Vaasasta, isän joka juuri edellisenä kesänä oli nimitetty Karvian kirkkoherraksi oltuaan lähes parikymmentä vuotta kappalaisena. ”Kyllä te olia niinku linnut, kun isänne kuoli”, Tiina-täti muisteli joskus 30-luvulla, ”Mutta äitis oli kans niin hyvä kärsimähän”, hän lisäsi. Äidillä, joka ei ollut käytännöllinen talousihminen , oli sitä henkistä voimaa ja kaukokatseisuutta, että hän muutti kanssamme Helsinkiin. Esteri ehti keväällä -06 ylioppilaaksi ja Toivo ylimmälle luokalle. Edessä oli yhteisen kamppailun vuosia, jotka muistissani eivät ole yhtään ikäviä, ja äiti ehti nähdä meidät kaikki kolme tehtäviimme valmistuneina ja tutustua mieluisaan miniään ja kahteen kunnon vävyyn ja viiteen lapsenlapseen.

Opiskeluvuosinamme Pohjanmaa sukulaisineen jäi väkisinkin syrjään. Mutta kerran tuli Helsinkiin serkkumme Jenny Malander, Maija-tädin vanhempi tytär. Hän oli kunnalliskodin johtajattarena Perniössä, mutta joutui leikkaukseen helsinkiläiseen sairaalaan ja otti sieltä yhteyttä äitiini. Kun ensimmäisen kerran näimme hänet, hän oli väsynyt vuodepotilas, ja kyllä hämmästyimme, kun vähän ajan kuluttua kotiimme tuli solakka ryhdikäs, iloinen nuori nainen, josta saimme pysyvän ystävän. Me lapset olimme jo omissa kodeissamme, kun äitini kerran – kai 1919 – oikein vilkastuneena kertoi että hän oli saanut vieraakseen Amerikasta palanneen Eemeli Malanderin, Maija-tädin vanhimman pojan, joka hänen mielestään aika lailla muistutti Jaakko-enoaan, meidän isää. Tuli aika, jolloin olin samaa mieltä. Luullakseni juuri 1919 tapasimme myös Markkilan Sampan, joka vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa oli lähdössä Amerikkaan. Lapset olivat vilkkaita ja puhuivat hauskaa pohojalaasta. Isä Samppa kuuluu kuolleen hyvin pian Amerikkaan tulon jälkeen, mutta Markkilan peräkamarin piirongilla muistan nähneeni valokuvia ainakin yhdestä tyttärestä, jolla oli amerikkalainen ylioppilaslakki päässä.

Oiva Johanneksen ja Tyyni Marian vihkiäisten aikana oli ensimmäinen maailmansota, eikä ollut puhettakaan häämatkasta ulkomaille. Mutta me halusimme näyttää toisillemme lapsuutemme maisemat, ja niin retkeilimme Oivan lapsuuden maasta Ruovedeltä Karviaan ja sieltä Luopajärven kylään. Toini-serkkuni oli juuri avioitumassa hänkin. Tiina-täti oli ylen ystävällinen, päivitteli vain laihuuttani: ”tuollaanen rypänä ja frouva on” – ja tahtoi välttämättä että kävisimme tervehtimässä myös toisia tätejäni, Maijaa ja Emmiä. Mitäs muuta, Samppa, joka vielä oli kotimaassa, saattoi meidät Tuuliannevan tietä Ilmajoen Välkkilään, hauskan Maija-tädin luo, jossa olimme yhden iltapäivän ja yön, ja sieltä nuori Toimi-serkku kyyditsi vieraat Seinäjoelle, josta pääsimme nopeasti Vaasaan. Matka jäi tietysti ikimuistettavana mieleen. Keväällä 1934 näytin 13-vuotiaalle Jaakko-pojalleni Ilmajoen, Jalasjärven ja Karvian maisemia. Maija-täti oli silloin jo kuollut, mutta kyläilimme mm. isäni serkun Liisi Ilmasen ja ainakin Pojanluoman kylässä Eemeli-serkun luona. Tiina-täti eli vielä, ja oli hauska tavata häntä.

Yhteisen kamppailun vuosina me Jaakko ja Hilma Haapsen lapset olimme niin tottuneet toisiimme, että vielä perheellisinä vietimme monet kesät yhdessä, Elias Paalasen talon Hauenkoukun liepeillä. Siellä oli väliin vieraanamme Jenny-serkku, jonka nimi nyt oli Jenny Malvo, ja hänen hyvin hoidettu mänttäläinen kunnalliskotinsa tuli tutuksi ainakin Esterille ja minulle ja joillekin lapsillemme. Äitini lapsenlapsia oli nyt kaikkiaan kymmenen, kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä, ja joku poikajoukko pääsi jonakin talvena Mänttään hiihtämään. Nuorin ilmajokinen serkkumme Akseli Aura yllätti meidät kerran Kansallisteatterissa näyttelemistaidoillaan, kun hän sikäläisen näyttelijäjoukon mukana esiintyi Järviluoman Pohjalasten vallesmannina. En muista, oliko se ennen vai jälkeen toisen maailmansodan. [tässä merkintä: Rosa Räsänen ja Hongisto]

Niin kuluivat vuosikymmenet, alkoi toinen maailmansota, ja minun elämässäni sattui taitekohta, kun mieheni kuoli juhannuksen aikaan 1941, juuri jatkosodan alkaessa. Tuona kesänä olin jonkinlaisessa sota-ajan toimessa Helsingissä, mutta elokuussa minulle määrättiin sairaslomaa. Jonkin aikaa olin Esterin luona Hauenkoukussa, sitten Jenny kutsui minut Mänttään. Tuo parin viikon oleskelu toisessa ympäristössä vahvisti minua paljon, ja sitä tarvittiin, kun marraskuussa tuli tieto poikani Jaakon kaatumisesta. Isäni suku tuntui erityisesti tulleen avukseni, kun Eemeli-serkun kutsumina saimme 14-vuotiaan Mauri-poikani kanssa lähteä Ilmajoelle ”lepäämään ja virkistymään”. Kun aamuisin unisin silmin katselin Eemeliä, joka hääräili huoneemme uunin ääressä tulen teossa, oli hän mielestäni kuin varhaisimpien lapsuusmuistojeni isä. Haaveilimme jo Maurin kanssa maallemuutosta ja Lintukodosta, ja Eemeli – toisin kuin enimmät muut ihmiset – antoi täyden siunauksen aikeellemme.

Siitä kaikesta on jo 38 vuotta, ja olen viimeisenä jäljellä omasta sukupolvestani niin Haapsen kuin Tallgrenin perheessä. Sedät ja tädit, enimmät serkutkin ovat jo rajan toisella puolella. Helsingissä tapaan usein kuitenkin vielä yhden, minua 9 vuotta vanhemman Jenny Malvon, joka yli nelikymmenvuotisen, antaumuksella suoritetun huoltotyön jälkeen viettää vanhuuden päiviään omassa kodissaan Lauttasaaressa. Tämä oman arvelunsa mukaan Könnin suvun vanhin lähettää välitykselläni tervehdyksensä tähän sukukokoukseen – aikaisemmin hän on ollut aina mukana.